Tasan vuosi sitten saavuin New Yorkiin kahden matkalaukun kanssa. En muista kuka minut saattoi Helsingissä lentokentälle, enkä sitä kuinka iso pala kurkussa kävelin turvatarkastuksen porttien läpi. Muistan kevyesti viilenneen syysilman Helsingissä, ja hikisen helteen New Yorkissa. Elämäni ensimmäisen uber-ajelun jälkeen saavuin Crown Heightsiin, Brooklyniin, tähän viisikerroksiseen taloon, jota nykyään kutsun kodikseni.
Ensimmäiset päivät olin enemmän tai vähemmän hukassa kahlatessani maahanmuuttobyrokratiaa läpi - sosiaaliturvatunnus, maassaoloilmoitus, muuttoilmoitus, kymmenet allekirjoitettavat paperit uutta työpaikkaa varten alkaen taustatiedoista aina salassapitosopimuksiin. Kotoisalta tuntui vain Ikeassa, josta löytyi elämän välttämättömyyksiä: kirjahylly, tv-taso, lipasto ja lakkahilloa.
Ennen kuin olin edes puoliksi toipunut muuttoshokistani, aloitin työt paikallisessa arkkitehtuurikorporaatiossa. Fulton Streetin metroaseman lukuisat uloskäynnit sekoittivat päätäni, enkä yhtään tiennyt mihin suuntaan minun tulisi kääntyä milloinkin. Kevyestä paniikista huolimatta hykertelin innoissani. Olen oikeasti töissä New Yorkissa! Mikään ei olisi voinut valmistaa minua niihin työpäiviin. Ne olivat pitkiä, raskaita ja usein puuduttavia. Työkaverit olivat mukavia, mutta kukaan ei ikinä pyytänyt minua lounaalle. Iltaisin ei koskaan lähdetty yhdessä oluelle, sillä kukaan ei koskaan lähtenyt töistä kotiin ennen seitsemää. Joka päivä kuulin uusia sanoja, ja aika harvoin olin kovin perillä siitä, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä, ja mitkä asiat olivat oikeasti tärkeitä. Vaikka kuvailisin montaa asiaa hyvin eri tavalla tänään, yksi asia ei ole muuttunut: joka päivä näen toimistossa työntekijän jota en ole nähnyt koskaan aiemmin.
Vuodessa olen oppinut ymmärtämään ainakin osittain hierarkiakoneiston rattaita, olen saanut työskennellä lahjakkaiden ja kunnianhimoisten ihmisten kanssa enemmän ja vähemmän kunnianhimoisen projektien parissa. Vaikka oviluettelon tekeminen ei tuskin koskaan ole herättänyt kenessäkään suuria intohimoja, aika töissä on useimmiten rientänyt nopeasti. Viimeisen puolen vuoden aikana olen oppinut pitämään kovasti monesta hahmosta työpaikalla. Yksinäiset lounastauot ovat vaihtuneet iloiseen rupatteluun ja lukuisiin jaettuihin iloihin ja suruihin työkavereiden kanssa. Kuivaa toimistohuumoria tulee varmasti ikävä. Niin kornilta kuin tämä ikinä kuulostaakin, on työpaikan sekava klaani ollut kuluneen vuoden aikana minun toinen (tai kolmas) perheeni. Myöhäisiä iltoja minun ei tule ikävä, mutta pientä sosiaalista kuplaani vielä sitäkin enemmän.
