Työ- ja matkustusluvan innostunut odottelu on vaihtunut puuduttavan tuskaiseen epätoivoon. Ei, vieläkään ei mitään. Kaksi viikkoa sitten uskottelin kortin kolahtavan postista päivänä minä hyvänsä. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että mun paperit ovat kadonneet jonkin epämääräisen pinon pohjimmaiseksi. Vaikka useimmiten olen samaa mieltä sanonnasta "tieto lisää tuskaa", on tämä tietämättömyys harvinaisen kiduttavaa. Edes perään soittaminen ei auta, kun kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään. Käteen jää vain kasa numerosarjoja, joista jokainen käskee odottamaan lisää.
Joudun pian sanomaan hyvästit joululle Suomessa, sillä lupa ei taida millään ehtiä käsiini ennen otollista matkustusajankohtaa. Luvassa on harvinaisen yksinäinen joulukuu New Yorkissa, sillä mies on jouluaattoon asti työmatkoillaan.
Mitähän sitä keksisi seuraavaksi, kun villasukkien kutominen alkaa puuduttaa?
