Sieltä sun täältä

Löysin internetin kätköistä vanhan blogini. Olin ilmeisesti potenut kahdennenkymmenennen ikävuoden kynnyksellä jonkinasteista ikäkriisiä. Viime vuosina olen lakannut aktiivisesti ajattelemasta ikääni, jopa niin hyvin tuloksin, etten ikääni kysyttäessä osaa vastata miettimättä. Kai se ikä oikeastikin on vain numero.

Vanhaa blogia selatessa ihailin omaa avoimuuttani, sitä tiettyä paljautta jonka vuosien jälkeen huutaa naiiviutta. Monet asiat tuntuivat ilmeisen vaikeilta, enkä jälkikäteen ymmärrä miksi. Samalla niin monet ajatukset kolahtavat edelleen:

Harmittaa, että olen ollut niin kiireinen. Tuntuu, ettei ole enää ketään kelle soittaa, kun haluaisi unohtaa kaiken koulusta. Ei oikein tiedä, miksi edes soittaisin, kun ei minulla ole mitään kerrottavaa. Ja tuntuu liian tyhmältä soittaa muuten vain.

 Toivoisin, että osaisin ja jaksaisin kirjoittaa edelleen, vaikka kirjoittamisen aiheet tuntuu aina niin merkityksettömiltä.

New York on kallis, ja täällä on liikaa ihmisiä.
Olen pettynyt ihmisiin jotka esittävät muuta kuin ovat.
Sää on lokakuussakin kesäinen.
Pitäisikö suorittaa paikallinen arkkitehtilisenssi?
Mies reissaa paljon, mutta nautin hiljaisista viikonlopuista kun ei tarvitse tehdä mitään.
Mulla on töissä uusi projekti ja uusi tiimi (ja uusi istumapaikka). Töissä on ollut hauskaa pitkästä aikaa.
Suomesta on suunnaton ikävä ihmisiä, mutta en silti tiedä miten sinne kotiutuisi uudelleen.
Olisi ihana jos aamun metrossa ei aina tarvitsisi olla kuin sardiinit purkissa.

Tälle viikolle on mahtunut töiden ja vatsapöpön lisäksi työkavereiden syntymäpäiväjuhlintaa, showroom-visiitti ja höpöttelyä perheen kanssa. Tänä iltana luvassa suomalaisten kuukausittainen meet-up.

I left my boots in Finland

Kesäiltojen pimeässä syleilyssä kaikki tuntuu uudelta ja erilaiselta. Ilmassa leijuu muutos, mutta tukalassa kuumuudessa edes ajatukset eivät pääse liikkumaan eteenpäin. Hämärässä kosteudessa kaikki näyttää hetken erilaiselta.

 Viimeiset puolitoista vuotta kestänyt projekti on tulossa päätökseen. Haikein mielin sanon hyvästit projektitiimille, insinööreille ja urakoitsijalle. Hyvistä tyypeistä harmittaa luopua. Vaikka emme työskennelleetkään samassa firmassa, olimme silti työkavereita. Soittelimme päivittäin. Meillä on sama tavoite - saada projekti valmiiksi, ja kunnialla läpi. Työn loppupuolella tunnelma on vapautunut. Tiimin kesken on vaihdettu monia tekstiviestejä, GIFejä ja muuten vaan istuttu porukalla viettämässä iltaa. Niin, töissäkin voi joskus olla hauskaa.

Olen innostunut kuntonyrkkeilystä, bullet journalista ja pystyviikkauksesta. Kun vielä jollain ilveellä saisi järjestettyä digitaalisen kirjaston.

Toisessa maassa

Kuusi vuotta kaukokaipuuta, vain suunta on muuttunut vuosien mukana. Olen pitkään yrittänyt päättää, että juuri nyt on kaikki hyvin, juuri näin, juuri täällä. Silti mieli kaihertaa aina johonkin suuntaan. Se että on jossain muualla, on pois jostain muualta.

On ironista tuntea itsensä yksinäiseksi kaupungissa, jossa asuu miljoonia ihmisiä. 90% minulle tärkeistä ihmisistä vaan sattuu asumaan muualla, jossain kaukana. Arjesta puuttuvat pienten ja suurten pohdintojen spontaanit teekuppihetket, jotka joskus erehdyin ottamaan itsestäänselvyytenä.

Arkeani rikastuttaa nyt toisenlaiset asiat. Koti, rakkaus ja kauan kaivattu yhteinen elämä. Onni, joka odottaa kotiin tullessa. Myöhäisinä iltoina kun kävelen kotiin mieli sumussa, muistan aina katsoa Broadwayta pohjoiseen. Chrysler building. Kai sitä voisi huonomminkin mennä.

Jos joskus päätämme lähteä tästä jonnekin muualle, niin tiedän, että pärjäämme varmasti. Tähänkin asti on selvitty. Selvitty metsistä, betoniviidakoista, autiomaista ja valtateistä.

Jotain kotiutumisasteesta kertonee, että olen unohtanut missä ääkköset sijaitsevat näppäimistöllä.