Pohjoinen erilaisuus

Pohjoismaalaisille on täysin itsestään selvää, että pohjoismaat ja pohjoismaalaiset ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Jokaisella maalla on oma identiteettinsä ja kielensä, ja harva uskaltaisi luokitella koko Pohjolaa yhteen ja samaan lokeroon. Erot ovat pohjoismaalaisille tärkeitä: niitä korostetaan ja niistä vitsaillaan. 

Samalla pieteetillä tulisi kohdata muutkin maantieteelliset alueet. Pohjois-Amerikka on helppo pelkistää tv-sarjojen ja elokuvien luomaan latteaan kuvaan. Erilaisia kiihkoilijoita löytyy toki joka lähtöön, mutta monella eri tapaa tavallisia amerikkalaista sitäkin enemmän. Pohjoismaalaisten tavoin myös amerikkalaiset haluavat tulla kohdatuiksi yksilöinä, joilla omat taustat, tavat ja kulttuurit. Arkkitehtina on hyvä muistaa, että newyorkilainen ja montanalainen haluavat todennäköisesti asunnoiltaan hyvinkin eri asioita. 

Pohjoisamerikkalaisille ja pohjoismaalaista yhdistää halu näyttäytyä ulkopuolisille jollain tapaa erityislaatuisena. Yksipuoliset stereotypiat voi huoletta unohtaa kokonaisista maista ja maantieteellisistä alueista puhuttaessa - ainakin välillä.  

Ensimmäiset syysillat

Illalla avara kahvila isoine ikkunoineen muuttuu korttelin omaksi akvaarioksi. Valoisat ikkunat, joista voi tarkastella toisten ihmisten elämää, ja haaveilla niistä illoista, kun itse istuu kahvilassa ihmisten katseen alla. Muutaman sekunnin ote muiden arjesta näyttää aina täydelliseltä sateiselta kadulta käsin.

Mielikuvissani kahvilassa soi hiljaa vuoden 2011 indie-hitit, eikä puheensorina nouse musiikin yli. Väsynyt ilta, johon kahvilan lämmin syli kaikki tuudittaa. En mene sisälle – tiedän, ettei tässä kaupungissa koskaan ole hiljaista. Unelmieni uninen kahvila on jossain muualla.

Small talk

Viisi vuotta sitten minua ei olisi saanut oma-aloitteisesti jutustelemaan konferenssiesiintyjien kanssa tilaisuuden jälkeen. Vaikka small-talk ei vieläkään ole suosikkipuuhaani, olen oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja avaamaan suuni tarpeen tullen. Vuosien varrella olen huomannut, että niin ne lavatähdetkin ovat vain ihmisiä, ja useimmat vielä sangen mukavia. Mielenkiintoista on myös jutustella muiden yleisössä istuneiden kanssa.

Jutustelutaitojen paranemisesta huolimatta en ole vieläkään keksinyt miten reagoida, kun New Yorkin kaduilla yht'äkkiä kuulee suomen kieltä. Turistit jätän huomioimatta (ellei joku nyt selkeästi ole ihan hukassa). Suu pysyy supussa myös, vaikka kyseessä olisi joku kaupungissa asuva. Joskus tekisi mieli sanoa, että "onpa hauska kuulla suomea pitkästä aikaa". Suomalaiseen tyyliin jätän sen kuitenkin sanomatta. En tiedä yllättyisinkö positiivisesti, vai vahvistuisiko mielikuva tuppisuusuomalaista entisestään.

"I ride, too"

Ensimmäinen kuukausi pyöränomistajuutta takana. Pakko ihmetellä, miksi odotin näin pitkään. Pyörän selästä kaupunki avautuu eri tavalla, ja olen nähnyt aivan uusia seutuja kotikaupungistani. Kaikki ne kadut, joita en koskaan ennen ole voinut nähdä metrolla liikkuessani.

Pyöräilykulttuuri New Yorkissa on vielä lapsen kengissä. Helsingissä olisin hiilenä kaikista pyörätielle pysäköineistä autoista. Täällä olen lähinnä kiitollinen jos jossain on pyörätie. Muutama tielle pysäköity auto menee siinä sivussa. Myös pyöräilijöillä on paljon opittavaa: yksisuuntaista katua väärään suuntaan pyöräileviä näkee päivittäin.

Pyörällä kulkeminen on aina ollut minulle itsestäänselvyys. Jos sää ja aikataulu (ja pukukoodi) suinkin sallivat, hyppään mielelläni pyörän selkään. New Yorkissa pyöräilyyn sekoittuu ylimääräinen ripaus ylpeyttä. Pyöräily ei todellakaan ole se kaikkein turvallisin liikkumismuoto tässä kaupungissa. Jokainen pyöräilijä on vähintään asteen verran uhkarohkea. Autoilukulttuuri on aggressiivinen, eikä tilan antaminen tai toisten huomioiminen kuulu paikallisiin autoilutapoihin. Torven soittaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ilokseni olen havainnut pyöräilijöiden kesken jonkinasteista yhteisöllisyydentunnetta. Vastaantulevat pyöräilijät saattavat katsoa silmiin ja hymyillä, ja jopa niille väärään suuntaan sohaaville satulasankareille annetaan tietä. Ruokakaupassa myyjä huomasi pyöräilykypäräni ja tokaisi: "Be safe out there. I ride, too." Pyöräilijäyhteisö New Yorkissa on ilahduttavan iso ja lämmin. Jotakin ei-niin-tyypillistä New Yorkissa.

Oma lukunsa on puistoissa polkevat maantiekiitäjät. Ilmeisesti kireän trikoopuvun alle ei mahdu pientä annosta kohteliaisuutta.

Happy biker

Pyörätie Williamsburg Bridgellä

Astetta hienompi, pehmustettu pyöräteline

Piece of mind

Välillä elämä muistuttaa vanhoista käänteistä. Keskellä sademetsää tapaan miehen, joka näyttää, liikkuu, puhuu ja elehtii kuin itävaltalaispoika, johon tutustuin vuosia sitten. Mieleen palaa kaikki menneet: kaikki, mitä ei ikinä tapahtunut.

Parasta on kun muistelee menneitä, ja tajuaa miten hyvä on juuri nyt ja tässä.

I do (once again)

Niin, ne häät. Vaikka keskimäärin tykkään järjestää juhlia, niin häiden suunnittelu ei vielä ole erityisemmin innostanut. En ole koskaan haaveillut häistä tai prinsessamekoista. Onneksi näistä juhlista saa tehdä omannäköiset. Ainoa toiveeni häiden suhteen tällä hetkellä on, että vieraat pääsisivät paikalle, juhlat olisivat rennot, eikä kenenkään tarvitse missään vaiheessa stressata päivästä. Tärkein on kuitenkin jo hoidettu - byrokratiapuoli.

Jotain omasta suhtautumisesta häihin ehkä kertoo se, että monelle ystävälle ilmoitin avioliiton solmimisesta vain kuvaviestin muodossa, jälkikäteen. "Paperihommia." Joku on ehkä saanut kakistella kahvia pöytäliinalle, kun töksäytin uutiset takavasemmalta kesken kahvittelun. Välillä unohdan itsekin olevani naimisissa.  

Jos olosuhteet olisivat olleet erilaiset, olisimme varmasti odottaneet hieman pidempään ennen avioitumista. Olisin halunnut perheen ja ystävät paikalle. Toisaalta pieni ja yksinkertainen seremonia juuri sellaisena kuin se oli, oli hyvin paljon meidän näköinen. Yksinkertainen ja aito, ilman turhia krumeluureja keskittyen siihen tärkeimpään. 

Me molemmat halusimme kuitenkin ehdottomasti järjestää kunnon juhlat lähimmäisillemme. Koska perheemme ja ystävämme ovat lahjakkaasti sijoittuneet ympäri maailman, häät ovat mitä parhain (teko)syy saada kaikki tärkeimmät ihmiset saman katon alle. Sitä on todellakin odotettu.

Tekemättömyyden sietämätön keveys

Ensimmäistä kertaa vuosiin olen saattanut unohtaa viikonpäivät. Olen nauttinut siitä suunnattomasti. Vaikka ystävät, mies ja matkat ovat suosikkiasioitani, tämä ensimmäinen iltapäivä aivan yksin tuntuu käsittämättömän hyvältä. Voidessani tehdä mitä vain, haluan usein olla tekemättä yhtään mitään. 

Iltapäivä kuluikin leppoisasti peratessa kuvasatoa menneiltä viikoilta. Kahden viikon ajan pääsin leikkimään turistia kotikaupungissani. Fiia kierrätti meitä ympäri kaupunkia sään ollessa erinomaisen suotuisa. 

Brooklyn Bridge

Uutta kaupunkia

One World Trade Center

Cloisters Museum

Highline

Ääniperformanssi

Jacob Riis Park

Brooklyn Botanical Garden

Pyöräilyä Central Parkissa

Turistit 

Super Blood Moon kattofiilistelyä

Staten Island Ferry

Kesä taittuu täälläkin nopeasti syksyksi. Hikisten helteiden jälkeen kaivan kuitenkin riemulla viltin ja villasukat kaapista, keitän teetä ja käperryn sohvan nurkkaan kuuntelemaan ulkona ropisevaa sadetta. Viileä ilma saa kaupungin jälleen tuoksumaan raikkaalta monen tunkkaisen kuukauden jälkeen.