Maantieteellisestä sijainnista on käyty monen monta keskustelua ja kädenvääntöä. Tiedän, että minun olisi järkevintä lähteä, mutta jääminen olisi niin paljon helpompaa. Minulla on täällä perhe ja ystävät, työpaikka, tukiverkostot ja sosiaaliturva, jotka varmistavat että asiat ovat jatkossakin hyvin. Jos lähden, menetän mukavan elämän Suomessa. Sen tilalle saisin uusia haasteita ja mahdollisuuden olla vihdoinkin yhdessä miehen kanssa. Inhottava myöntää, mutta puntarissa asiat menevät aikalailla tasan.
Tiedän, että sieltä kaukaa pääsee aina takaisin kotiin. Mutta pärjäänkö niin kauan niin kaukana kaikesta? Täällä ollessa ikävöin Amerikan ihmettä, siellä puolestaan kaipaan läheisiäni. Voisipa jotenkin saada kaiken.
Toivoisin, että tuo toinen edes ymmärtäisi ettei lähteminen ole ollenkaan helppoa.
perjantai 7. helmikuuta 2014
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Perhe on paras
Takaisin äidin nurkkiin muuttaminen oli henkisesti iso kynnys, vaikka kovasti painotin itselleni, että kyseessä on väliaikainen ratkaisu. Heti kun diplomityö on valmis, etsin itselleni uuden sijainnin. Olen silti viihtynyt lapsuudenkodissani - juttuseuraa ja ruokaa löytyy kaapista, ja diplomityön valmistuminen on kaikkien yhteisenä tavoitteena. Toivon, etten joudu täyttämään kyselyjä asumismuodosta - "mutsin luona" ei ole usein vaihtoehtona, enkä siitä hirveästi halua huudellakaan.
Kotikotona asumisessa on hyvätkin puolensa. Mikään ei tee iloisemmaksi kuin äiti, joka välttämättä haluaisi tuoda sunnuntai-uurastajalle ruokaa yliopistolle. Ihana äiti.
Kotikotona asumisessa on hyvätkin puolensa. Mikään ei tee iloisemmaksi kuin äiti, joka välttämättä haluaisi tuoda sunnuntai-uurastajalle ruokaa yliopistolle. Ihana äiti.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Uusia ulottuvuuksia
Minulta meni pari vuotta totutella ajatukseen, että samanikäiset ystäväni haluavat mennä kihloihin. Nyt kun kaksi hyvää ystävääni syksyllä kihlautuivat, osasin olla aidosti iloinen heidän puolestaan. Pieni järkytys oli kuitenkin, kun toinen ilmoitti häiden olevan jo tulevana kesänä.
En tiedä mistä syystä järkytyin, eikä järkytys ollut mitenkään negatiivinen asia. Pieni järkytys ei johtunut siitä, että kyseinen ajatus ei olisi juolahtanut omaan mieleeni aiemmin, päinvastoin. Voin myöntää, että naimisiinmeno on vilahtanut minun ja Atlantin takaisen asukin keskusteluissa jo vuoden ajan, ihan käytännön syiden takia. Muuta syytä en silti ollut osannut ajatellakaan.
Olemme ystävieni kanssa ottaneet askeleita samoihin aikoihin. Hakeneet yhdessä lukioon, korkeakouluihin ja työpaikkoihin, alkaneet seurustella, eronneet, käsitelleet suruja ja iloja. En ollut tajunnut, että toisten elämät voivat olla sen pari askelta omaani edellä. Pari päivää sulattelin ajatusta, että vaikka ystäväni menevät naimisiin, se ei tarkoita että minun tarvitsisi murehtia asiasta vielä.
Eilen sain lisää totuttelemisen aihetta, kun kuulin yhden ystäväni olevan raskaana. Olin kuvitellut, että asiaa ei tarvitsisi miettiä kuin vasta ehkä vuoden päästä - kukaan kun ei tosiaan ole naimisissakaan, tai muuten antanut viitteitä aiheen ajankohtaisuudesta. Nyt pitää vaan yrittää totutella uuteen ajatukseen siitä, että elämä ystäväpiirissä tulee pikkuhiljaa muuttumaan. Kohta varmaan keskustelemme lapsenlapsista. Apua. Milloin meistä tuli aikuisia?
En tiedä mistä syystä järkytyin, eikä järkytys ollut mitenkään negatiivinen asia. Pieni järkytys ei johtunut siitä, että kyseinen ajatus ei olisi juolahtanut omaan mieleeni aiemmin, päinvastoin. Voin myöntää, että naimisiinmeno on vilahtanut minun ja Atlantin takaisen asukin keskusteluissa jo vuoden ajan, ihan käytännön syiden takia. Muuta syytä en silti ollut osannut ajatellakaan.
Olemme ystävieni kanssa ottaneet askeleita samoihin aikoihin. Hakeneet yhdessä lukioon, korkeakouluihin ja työpaikkoihin, alkaneet seurustella, eronneet, käsitelleet suruja ja iloja. En ollut tajunnut, että toisten elämät voivat olla sen pari askelta omaani edellä. Pari päivää sulattelin ajatusta, että vaikka ystäväni menevät naimisiin, se ei tarkoita että minun tarvitsisi murehtia asiasta vielä.
Eilen sain lisää totuttelemisen aihetta, kun kuulin yhden ystäväni olevan raskaana. Olin kuvitellut, että asiaa ei tarvitsisi miettiä kuin vasta ehkä vuoden päästä - kukaan kun ei tosiaan ole naimisissakaan, tai muuten antanut viitteitä aiheen ajankohtaisuudesta. Nyt pitää vaan yrittää totutella uuteen ajatukseen siitä, että elämä ystäväpiirissä tulee pikkuhiljaa muuttumaan. Kohta varmaan keskustelemme lapsenlapsista. Apua. Milloin meistä tuli aikuisia?
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)