Winter wonderland

Lumi laskeutui kaupunkiin yhdellä rysäyksellä. Tällä kertaa lunta tuli ainakin 30 senttiä kerralla, ja koko kaupunki peittyi kauniiseen, kerrankin puhtaaseen vaippaan. Kaupunki suljettiin päiväksi metroja myöten, jotta kadut saataisiin puhdistettua nopeasti lumesta. Suomalaiset eivät ehkä hätkähtäisi lumimäärää, mutta tällä ihmis- ja automäärällä ratkaisu on ymmärrettävä.

Kun lunta on saatavilla hyvin rajoitetun ajan vuodesta, ryntää koko kaupunki hurmoksessa mäenlaskuun heti kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Paikallinen pulkkailuetiketti poikkeaa hieman suomalaisesta. Mäenlaskun sivusta seuraaminen on täysin sallittua: tähän kuuluu ventovieraiden kommentointi ja nauraminen, kun lapset lentää lumihankeen pää edellä.

Suomessa jo taaperoiässä (kantapään kautta) opitut pulkkamäen lait ovat täällä vielä hukassa. Paikallisille voisi joku opettaa niistä ainakin seuraavat:

• kaikki laskee vuorollaan
• mäkeä kiivetään ylös eri reittiä kuin lasketaan alas
• pysy poissa laskuväylältä
• mäen alapäässä siirrytään pois toisten laskijoiden alta

Muutama mummo ja lapsi meinasi jäädä minunkin jalkoihini, ihan vain koska tulivat haahulemaan keskelle laskureittiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin: kukaan ei loukkaantunut paitsi liukuri, joka ei selvinnyt enää kotiin asti. 

Tiivistä

Kirjoja lukiessa jaksan aina ihmetellä, kuinka kirjailijat pystyvät kirjoittamaan tarinan, joka jatkuu satoja sivuja ennen loppua. Minun kertomukseni ovat aina kovin lyhyitä ja tuntuvat aina liian pitkiltä. Omasta suusta turhat sanat ovat aina tyhjänpäiväistä lätinää.

"Tiivistä, tiivistä."

 Samat sanat ovat seuranneet yläasteen ainekirjoituksista kaupunkisuunnittelun nykytrendeihin. Joskus haluaisin myös osata jaaritella kauniisti - niin paperilla kuin kaupungeissakin.

Vuosi vaihtui lennossa

Kymmenen aivan liian nopeaa päivää Suomessa. Niin monta nieltyä kyyneltä, monta vuodatettuakin. En ole varma voiko ikävään tottua, mutta välillä sen voi unohtaa. Kävin läpi menneitä muistoja, papereita ja tavaroita, joista suurin osa piti laittaa pois. Opin, että luopumista voi ainakin harjoitella. Kymmenistä pahvilaatikoista kaksi autollista lähti kierrätyskeskukseen, kuusi veljelle ja kavereille. Viisi laatikkoa odottaa minua ja kesäistä kyläilyäni äitini vintillä. Kolme laukullista raahasin mukanani. Kauan kaipaamani astiat koristavat vihdoinkin myös tätä uusinta kotiani. 

Tärkeimpiä en kuitenkaan voinut pakata mukaani. Jos joskus kuvittelin, etteivät perheemme välit ole kovin läheiset, olin aivan väärässä. Hyvinkin usein me tapasimme kokoontua saman pöydän ääreen. Muutamassa päivässä ei vain millään ehdi tarpeeksi, kun tuntuu että niin monta kertaa on jäänyt viime vuodelta väliin. Jälkikäteen voin vain onnellisena miettiä, kuinka onnekas sitä voikaan ihminen olla, että edes jossain päin maailmaa on niin monta tärkeää ja rakasta henkilöä, jotka pitkänkin ajan jälkeen jaksavat järjestää aikaa ja höpistä, edes kahvikupillisen verran. Mieleen on tankattuna aimo annos ihanien ihmisten seuraa, niillä jaksaa taas kesään asti. 

Välillä hämärtyy se raja - mitkä olivatkaan ne asiat jotka valitsin.