Koti

On ehkä tullut aika esitellä meidän pieni luukku. 

Näkymä ulko-ovelta. Kodin ytimessä on pitkä käytävä, joka syö kaikki neliöt,

Kylppäri on kompakti, mutta en valita, sillä hanat on eurooppalaiset. Jenkkiläisiin suihkuihin tutustuneet ymmärtänevät. 

Keittiö on turhan kompakti, yhden ihmisen keittiö. Haaveet yhteisestä kokkailusta voi unohtaa. Astianpesukone. <3

Makuuhuone. Joku joutuu aina kompimään seinän puolelle. Kalusteet ikeasta, check. 

Käytävä toiseen suuntaan. Perällä ulko-ovi.

Olkkari, joka on yllättävän tilava. Jättisohvalle mahtuu ainakin kahdeksan ihmistä. 

Tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, ettei kotiimme kuulu ruokapöytää. Kaikkea ei valitettavasti voi saada, varsinkaan New Yorkissa. 

Vuosikatsaus: toinen vuosi

Kaksi vuotta New Yorkissa on kulunut kuin siivillä. Brooklynin arkeen kuuluu pieni väliaikaisuuden häive. Vuokrasopimusta jatketaan puoli vuotta kerrallaan, sillä toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus on amerikkalaisille järjetön ajatus. Sopimusta allekirjoittaessa mietimme aina, että tämän jälkeen etsimme jotain muuta. Niin me kuitenkin edelleen asumme samassa osoitteessa jo kolmatta vuotta. Pieni asuntomme tuntuu kuitenkin kodilta. Muuta vikaa tässä ei ole kuin korkea vuokra ja vähäiset neliöt.

Takana on niin ihmeellinen kesä, ettei lähestyvä talvikaan jaksa harmittaa. Hääpäivä oli täydellinen kaikkine pienine epätäydellisyyksineen. Mikä suunnaton onni oli saada niin moni rakas ihminen samaan paikkaan.

Häitä suunnitellessa sai vapaa-ajan tehokkaasti kulumaan. Syksyn koittaessa to-do -listalla on jäljellä enää kiitos-kortit (jotka oikeasti pitäisi kohta saada tehtyä). Tylsien iltojen varalle on seuraava projekti jo päätettynä: yritän saada hankittua paikallisen arkkitehti-lisenssin. Siinä meneekin mukavasti ainakin pari vuotta.

Mies aloitti myös oman projektinsa kuukausi sitten: Suomen kielen kurssi kerran viikossa vuoden loppuun asti. Maanantai-illat olemme viettäneet kurssikirjojen parissa ja ihmetelleet suomen kielen monimutkaisuutta. Kuukaudessa mies on oppinut taivuttamaan verbejä, käyttämään partitiivia ja genetiiviä, sekä kertomaan paljonko kello on. Täytyy sanoa, että olen todella otettu toisen nähdessä noin paljon vaivaa vuokseni.

Syksyn kuvasatoa:

Opiskelua

Afterwork

Viimeiset lämpimat päivät

The City

Ilta ystävien kanssa

Happy-hour cruise 

Kutsuvieraat

Olen osannut (ainakin omasta mielestäni) ottaa hääsuunnittelun suhteellisen rennosti. Osittain kyse on olosuhteiden pakosta, sillä hirveästi hääroinaa en edes pysty haalimaan kasaan ja kuskaamaan rapakon yli. 

Pientä häähullutta on kuitenkin ollut havaittavissa viime päivinä: kaupasta on tarttunut kaikenlaista nauhaa ja koristetta ilman sen suurempia ajatuksia siitä, mihin moisia oikeasti tarvitsee. Kävin kuuliaisesti palauttamassa pitsinauhat ja pompomit kauppaan. 

Kaikennäköiseltä draamalta säästyttiin vanhempienkin osalta aina siihen asti että kutsut tuli lähettää. Kuulemma jos toiselta puolelta kutsutaan se ja se, niin kyllä toiselta puolelta pitää myös kutsua ne ja ne (vaikka niitä ei olisi nähty vuosikausiin). Nyt kaduttaa että myönnyin lähettämään kaikille kutsut - ei siksi etten haluaisi nähdä kaikkia, vaan koska juhlatilassa tulee olemaan turhankin ahdasta jos kaikki kutsutut ilmestyvät paikalle. 

Muutama päivä aikaa vierailla ilmoittaa tulemisistaan, sitten pääsee pohtimaan istumajärjestystä. Miksi se kuulostaa niin hauskalta?

What if

En ole osannut istua alas ja kirjoittaa. Kirjoittaa niistä samanlaisista päivistä, viikoista ja perjantaista, joka tuntuu aina liian kaukaiselta. Ei kai arjen pitäisi olla tällaista piinaa?

Jos se olisi vain tämä projekti, jos seuraava olisikin parempi? Jos kuitenkin päivittäisin portfolioni ja lähettäisin sen muutamaan paikkaan? Ja jos lakkaisin jossittelemasta ja tekisin jotain. Mutta kun se kaikki mahdollinen uusi pelottaa, ja pelottaa ettei mitään uutta löydykään.

Iltaisin pelaan virtuaalitodellisuutta nimeltä hääsuunnittelu. Jos ne eivät olisi se ainoa odottamisen arvoinen asia.

Spring is finally here

Kevät saapui Brooklyniin hyvien uutisten kera - puolen vuoden odotuksen, satojen lomakkeiden ja harvinaisen lyhyen haastattelun jälkeen Green Card tipahti postiluukusta. Kahden vuoden oleskeluluvan turvin voin matkustella ulkomaille mieleni mukaan ja - mikä tärkeintä - tehdä töitä.

Työntäyteiset kuukaudet kaipaavat jo pientä vastapainoa. Haaveilen vapaailloista ja pitkistä yöunista. Iltaisin väsyneenä en ole osannut kirjoittaa ylös ajatuksiani sähköiseen muotoon, enkä aina edes muista vastata tekstiviesteihin jotka olen lukenut puoliunissani aamuyöstä. Kevään tavoitteita on: kirjoittaa enemmän, liikkua enemmän ja nukkua tarpeeksi. 

Käänteitä

Ensimmäisten rauhallisten työpäivien jälkeen alkoi tapahtua. Vuosittaisten henkilökohtaisten palautesessioiden päätyttyä koitti irtisanomisten aalto. Suomessa irtisanomiset tapahtuvat lähinnä pakon edessä, täällä ne nähdään kätevänä keinona siivota heikoimmat lenkit pois työntekijöiden joukosta. Irtisanomisaikaa ei ole, vaan huonojen uutisten jälkeen henkilökohtaiset tavarat pitää kerätä kassiin ja poistua työpaikalta samantien sanomatta muille työkavereille mitään. Juuri niin karua ja julmaa kuin miltä kuulostaakin.

Lisädramatiikkaa tilanteeseen tuovat uudet työntekijät, jotka ilmestyivät työpaikalle heti viikko edellisten lähdettyä. Välillä kuvittelen eläväni televisiosarjassa.

Keskimäärin paluu töihin on kuitenkin ollut mukavaa, ja aamuisin on ollut kiva herätä töihin (älkää kertoko kenellekään). Olen nauttinut uudesta roolistani, tilannut käyntikortteja ja soittanut konsulteille sitä mukaa kuin on tehnyt mieli. Ennen se oli niin pelottavaa soittaa LVI-insinöörille, kun en tiennyt oikeita sanoja englanniksi. Tajusin, etten tiedä niitä sanoja suomeksikaan. Ihan hyvin tässä on pärjätty.

Tällä hetkelle mielessä: uudet kengät, häähömpötystä ja lasiset säilytysastiat.

Perjantaista tunnelmaa työmaalta

Paremmat näkymät jonkun toisen toimistosta

Arjen katastrofit

New Yorkissa yksi tavallisimmista arkipäiväisistä haasteista on metrolla liikkuminen. Aina välillä metro vaan jättää saapumatta kuin vantaalainen bussi. Monenkymmenen minuutin odottelun jälkeen laiturialue on ääriään myöten täynnä enemmän tai vähemmän hikisiä kohtalontovereita. Junan saapuessa metrojuna muistuttaa lähinnä karjankuljetusvaunua. Seuraava metro saattaa tulla heti perään, tai saattaa jättää tulematta. Jos jaksaa odottaa muutaman karjalastin lipuvan ohitse, saattaa jo kolmas tai neljäs juna olla normaalia väljempi. Hyvänä nyrkkisääntönä on varata tunnin matkaan puoli tuntia ylimääräistä, jos ajoissa oleminen on ehdottoman tärkeää. Metro on kuitenkin yleisesti hyväksyttävä tekosyy olla myöhässä, ainakin satunnaisesti.

Toinen arkisista kurjuuksista on ruokaostokset. Monet täkäläisistä ruokakaupoista ovat ilmeisen läheistä sukua Hulluille päiville, ainakin ihmismäärästä ja heiluvista kyynärpäistä päätellen. Pahin on kuitenkin kotimatka täpötäyden paperikassin kanssa. Eilen se sitten tapahtui, tuo pahoin pelkäämäni hetki - paperisen kauppakassin kahvat repesivät kesken kotimatkan. Tämän arkipäiväisen katastrofin syy selvisi nopeasti: kassatäti oli pakannut kaksi kahden litran maitoa samaan kassiin. Yksikahvaista kassia ehkä vielä jotenkuten kantaisi kaksin käsin, mutta toinen käsi oli jo varattuna toiselle kantamukselle. Onni onnettomuudessa oli vanha kunnon Marimekon kangaskassi, joka löytyi laukun pohjalta. Ilman sitä olisivat ruoat jääneet tienlaitaan.

Paluu menneisyyteen

Paluu arkeen pakkoloman jälkeen tuntui karulta. Aikaset aamuherätykset eivät ole kuuluneet repertuaariin viimeisen neljän kuukauden aikana. Kaksi tuntia siihen meni, kun vanha, tuttu toimisto tuntui taas niin tutulta (ja vanhalta) kuin aina ennenkin. Mieltä lämmitti erityisesti työkavereiden lämmin vastaanotto. "Welcome back!" aidonoloisten hymyjen kera kuului sellaisiltakin ihmisiltä, joiden en tietänyt tietävän minun olemassaolosta. Työtehtävät ovat mieluisia, eikä aamuherätyskään enää harmita, päinvastoin: on mukava tehdä töitä lahjakkaiden ihmisten parissa. Saa nähdä kauan tätä alkuhuumaa kestää. 

Amerikan mantereella on vierähtänyt puolitoista vuotta. Toisaalta aika on ollut lyhyt, toisaalta pitkä, joka tapauksessa se on mennyt nopeasti. En vieläkään tahdo muistaa, että asun oikeasti New Yorkissa. Se kuulostaa aina paljon paremmalta kuin mitä se on. Kaikki kaupungista optimistisesti läähättävät tuttavat saa onneksi nopeasti hiljaiseksi ihan vain kertomalla paljon vuokraa maksetaan tästä arviolta 45 neliön 2h+kk:sta. Kuvittele summa joka on aivan liikaa, ja lisää siihen puolet päälle. A-pua. 

Lähitulevaisuuden haaveina ovat tämän vuoden ensimmäinen palkkashekki (ihan oikea shekki, valitettavasti), häämekko (toinen palkkashekki mennee tähän suuntaan) ja töihin matkaaminen polkupyörällä. 

Winter wonderland

Lumi laskeutui kaupunkiin yhdellä rysäyksellä. Tällä kertaa lunta tuli ainakin 30 senttiä kerralla, ja koko kaupunki peittyi kauniiseen, kerrankin puhtaaseen vaippaan. Kaupunki suljettiin päiväksi metroja myöten, jotta kadut saataisiin puhdistettua nopeasti lumesta. Suomalaiset eivät ehkä hätkähtäisi lumimäärää, mutta tällä ihmis- ja automäärällä ratkaisu on ymmärrettävä.

Kun lunta on saatavilla hyvin rajoitetun ajan vuodesta, ryntää koko kaupunki hurmoksessa mäenlaskuun heti kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Paikallinen pulkkailuetiketti poikkeaa hieman suomalaisesta. Mäenlaskun sivusta seuraaminen on täysin sallittua: tähän kuuluu ventovieraiden kommentointi ja nauraminen, kun lapset lentää lumihankeen pää edellä.

Suomessa jo taaperoiässä (kantapään kautta) opitut pulkkamäen lait ovat täällä vielä hukassa. Paikallisille voisi joku opettaa niistä ainakin seuraavat:

• kaikki laskee vuorollaan
• mäkeä kiivetään ylös eri reittiä kuin lasketaan alas
• pysy poissa laskuväylältä
• mäen alapäässä siirrytään pois toisten laskijoiden alta

Muutama mummo ja lapsi meinasi jäädä minunkin jalkoihini, ihan vain koska tulivat haahulemaan keskelle laskureittiä. Loppu hyvin, kaikki hyvin: kukaan ei loukkaantunut paitsi liukuri, joka ei selvinnyt enää kotiin asti. 

Tiivistä

Kirjoja lukiessa jaksan aina ihmetellä, kuinka kirjailijat pystyvät kirjoittamaan tarinan, joka jatkuu satoja sivuja ennen loppua. Minun kertomukseni ovat aina kovin lyhyitä ja tuntuvat aina liian pitkiltä. Omasta suusta turhat sanat ovat aina tyhjänpäiväistä lätinää.

"Tiivistä, tiivistä."

 Samat sanat ovat seuranneet yläasteen ainekirjoituksista kaupunkisuunnittelun nykytrendeihin. Joskus haluaisin myös osata jaaritella kauniisti - niin paperilla kuin kaupungeissakin.

Vuosi vaihtui lennossa

Kymmenen aivan liian nopeaa päivää Suomessa. Niin monta nieltyä kyyneltä, monta vuodatettuakin. En ole varma voiko ikävään tottua, mutta välillä sen voi unohtaa. Kävin läpi menneitä muistoja, papereita ja tavaroita, joista suurin osa piti laittaa pois. Opin, että luopumista voi ainakin harjoitella. Kymmenistä pahvilaatikoista kaksi autollista lähti kierrätyskeskukseen, kuusi veljelle ja kavereille. Viisi laatikkoa odottaa minua ja kesäistä kyläilyäni äitini vintillä. Kolme laukullista raahasin mukanani. Kauan kaipaamani astiat koristavat vihdoinkin myös tätä uusinta kotiani. 

Tärkeimpiä en kuitenkaan voinut pakata mukaani. Jos joskus kuvittelin, etteivät perheemme välit ole kovin läheiset, olin aivan väärässä. Hyvinkin usein me tapasimme kokoontua saman pöydän ääreen. Muutamassa päivässä ei vain millään ehdi tarpeeksi, kun tuntuu että niin monta kertaa on jäänyt viime vuodelta väliin. Jälkikäteen voin vain onnellisena miettiä, kuinka onnekas sitä voikaan ihminen olla, että edes jossain päin maailmaa on niin monta tärkeää ja rakasta henkilöä, jotka pitkänkin ajan jälkeen jaksavat järjestää aikaa ja höpistä, edes kahvikupillisen verran. Mieleen on tankattuna aimo annos ihanien ihmisten seuraa, niillä jaksaa taas kesään asti. 

Välillä hämärtyy se raja - mitkä olivatkaan ne asiat jotka valitsin.