Toimettomuuden täytettä

Juhlapyhien lähestyessä ja työluvan antaessa edelleen odotuttaa itseään olen innostunut somistamaan olohuonetta. Joulukuusi ei meidän neliöihin millään mahdu, ja viime joulun miniruukkukuuset kuolivat vähän turhankin nopeasti. Kuusenkoristeet päätyivät tällä kertaa seinälle roikkumaan. 

Ajantäytettä ovat tarjonneet myös villasukkaprojektit, jotka olen kerrankin saanut viimeisteltyä saman talven aikana. Mökkihöperyyden aste on kuitenkin korkea, sillä olen hulluuksissani leiponut paitsi karjalanpiirakoita ja pullia niin myös joulutorttuja ihan voitaikinasta alkaen. Innostuinpa myös selvittelemään joulukinkun itse suolaamista. 

Seinänkoristeet

Viime aikojen suosikkikukka neilikka 

Jättipurkki Ikeasta

Sukkasatoa

Byrokratian rattaissa

Työ- ja matkustusluvan innostunut odottelu on vaihtunut puuduttavan tuskaiseen epätoivoon. Ei, vieläkään ei mitään. Kaksi viikkoa sitten uskottelin kortin kolahtavan postista päivänä minä hyvänsä. Vähitellen alkaa tuntua siltä, että mun paperit ovat kadonneet jonkin epämääräisen pinon pohjimmaiseksi. Vaikka useimmiten olen samaa mieltä sanonnasta "tieto lisää tuskaa", on tämä tietämättömyys harvinaisen kiduttavaa. Edes perään soittaminen ei auta, kun kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään. Käteen jää vain kasa numerosarjoja, joista jokainen käskee odottamaan lisää.

Joudun pian sanomaan hyvästit joululle Suomessa, sillä lupa ei taida millään ehtiä käsiini ennen otollista matkustusajankohtaa. Luvassa on harvinaisen yksinäinen joulukuu New Yorkissa, sillä mies on jouluaattoon asti työmatkoillaan.

Mitähän sitä keksisi seuraavaksi, kun villasukkien kutominen alkaa puuduttaa?

Finlandia

Olen se outo lapsi, jonka suosikkikanava kymmenenvuotiaana oli Classic FM. Aamuisin ajastin stereot soittamaan Best of Ballet -levyä. Tykkäsin kuunnella radiomafian aamujuontajia, mutta ikäväkseni he eivät olleet äänessä tarpeeksi, vaan välillä piti kuunnella niitä kappaleitakin. Musiikin ja laulun yhdistelmässä oli jotain liikaa korvilleni. 

Vuosien varrella opin pitämään musiikista myös laululla höystettynä, ja nykyään harvemmin edes kuuntelen klassista musiikkia. Yksi asia ei kuitenkaan muutu: Sibeliuksen sävelmät ovat mielestäni kauneinta musiikkia ikinä. Niinä hetkinä kun maailmassa ei ole mitään järkeä, makaan lattialla ja kuuntelen läpi Sibeliuksen tuotantoa. Niin jokainen vaikea hetki tuntuu helpommalta. 

Pelkotiloja

Ensimmäistä kertaa ikinä päädyin ottamaan taksin julkisen liikenteen sijaan, koska en uskaltanut mennä reittioppaan ehdottamaa reittiä. Reitin lopussa minun olisi pitänyt kävellä yksin seitsemän minuuttia bussipysäkiltä kohteeseen seudulla, jota en ennestään tuntenut. Alue vaikutti kartalta katsottuna vähän epämääräiseltä, ja yhdistettynä tuttujeni varoitukseen bussimatkojen turvattomuudesta, päätin tarttua puhelimeen ja tilata uberin. Keskellä kirkasta päivää olisin uskaltautunut bussiin, mutta tällä kertaa pimeys voitti, ja käperryin takapenkille taksin vietäväksi. Näinä päivinä ikävöin kaikkea tuttua ja turvallista.

Sitten kun

Aika ja raha eivät sovi samaan yhtälöön. Pahinta on, jos kumpaakaan ei ole. Yleensä löydän kuitenkin itseni tilanteesta, jossa vain toista on riittämiin. Viimeiset kaksi kuukautta olen tuhlannut aikaa, vaikka sen olisi voinut käyttää paremmin hyödyksi. Ensimmäiset kuusi viikkoa minulle oli tärkeää vain olla ja lomailla, sillä edellinen kuukauden mittainen vapaa ajoittui kymmenen vuoden taakse. Nyt pitkittynyt joutilaan elämä on muuttunut malttamattomuudeksi. Tarkistan sähköpostin monta kertaa päivässä ihan vain siinä toivossa, että työ- ja matkustuslupa olisi saapunut äkkiarvaamatta. Niin moni asia on sitten kun -listalla. Sitten kun saan lupalappuset, niin:

1. Pistän sähköpostia töihin ja toivon, että minut otetaan nopeasti takaisin hommiin
2.  Ostan lentoliput (jouluksi) Suomeen
3. Yritän nähdä kaikki tärkeät ihmiset Suomessa
4. Siivoan ja tyhjennän varaston (Suomessa)
5. Selvitän, onko mahdollista päästä pikavisiitille Suomeen tammikuun lopulla
6. Ostan uudet talvikengät

Ehkä lista ei olekaan niin paha, malttamattomuuteni vain.

Hääsuma

Rakas ystäväni menee naimisiin kaksi viikkoa ennen meidän Suomessa järjestettävää hääjuhlaa. Häiden sijoittaminen lähekkäin vähän arvelutti, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. Amerikkalainen kesäloma ei yleensä ole kahtaa viikkoa pidempi, joten ainoa mahdollisuus sekä osallistua ystäväni häihin Suomessa että viettää meidän häitä, on niputtaa nämä kaksi tapahtumaa kahden viikon sisään. Ystävä ei onneksi nähnyt tilanteessa mitään ongelmaa. Yhteisiä vieraita häissämme on vain muutama, joten mittavaa hää-ähkyä ei toivottavasti tule kenellekään vieraista. Toivotaan vain, että ensimmäinen hääpari ehtii kotiutua häämatkaltaan ennen meidän häitä.

Suurempi yllätys olikin, kun miehen hyvä lapsuudenystävä kieltäytyi edes harkitsemasta häihimme osallistumista. Syynä ei ollut matka eikä raha (mikä olisi jo ihan ymmärrettävää), vaan herran omat häät, jotka ovat kuukausi meidän juhlien jälkeen. Kuulemma ei millään ehdi hääkiireiltään matkustamaan niin lähellä omia juhliaan. Mieheni on todella harmissaan tilanteesta, sillä juuri tämän lapsuudenystävän hän olisi halunnut pyytää bestmanikseen. Minuakin harmittaa miehen puolesta, sillä en todellakaan ymmärrä, mitä ihmeen hääkiireitä kyseisellä kaverilla (tai ylipäätänsä kellään) on kuukausi ennen häitä. Tekemistä varmasti riittää, mutta tuskin homma on yhdestä viikonlopusta kiinni. Saapa nähdä mitä kiireitä me keksimme itsellemme kuukausi häiden jälkeen. Voi olla että meidän on pakko väsätä kiitoskortteja juuri miehen lapsuudenkaverin hääjuhlien aikaan. 

Neljän kuukauden ystävyys - ja sen loppu

Yksi vaikeimpia asioita valtameren taakse muuttaessa on ehdottomasti ollut uusiin ihmisiin tutustuminen. Pinnallisia kontakteja on helppo luoda, mutta kenet hälyttäisi teekupposen ääreen kun on paha mieli? En vieläkään tiedä.

Loputtomilta tuntuneiden kuukausien jälkeen sain ensimmäiset uudet kaverini paikallisten suomalaisten joukosta. En muistanut, miten hauskaa on kun joku pyytää ulos kahville. Töissä oli kuitenkin yksinäistä, vaikka toimisto oli nuoria väärällään. Maaliskuussa sain viereeni ikäiseni arkkitehdin, jonka kanssa meillä synkkasi alusta alkaen erittäin hyvin. Juttua riitti, kävimme lounaalla ja pian teimme asioita yhdessä töiden jälkeen ja viikonloppuisinkin. Kevään mittaan tutustuin myös muihin työkavereihini paremmin, ja pian meitä olikin jo lähemmäs kymmenen hengen porukka viettämässä lounastunteja ja pitkiä iltoja yhdessä.

En vieläkään tiedä mitä tapahtui kesän lopulla, mutta ystävyys vierustoverini muuttui. Työkaveri ei enää lähtenyt lounaalle, koskaan ei ollut aikaa viikonloppuisin, ja minä väsyin yrittämään. Sillä tiellä ollaan edelleen. Muiden työkavereiden kanssa olen käynyt edelleen lounaalla töiden loppumisesta huolimatta, mutta tällä yhdellä ei koskaan ole aikaa. Monta kertaa olen kysynyt mistä kiikastaa, mutta kuulemma ei mistään. Olo on pettynyt, sillä luulin saaneeni ensimmäisen sydänystäväni tältä mantereelta. Luotin häneen, vaikka hän eräänä päivinä kertoikin minulle "olevansa tosi outo". Ehkä otan seuraavalla kerralla nuo sanat todesta.

Talviaika

Pimeä vuodenaika alkoi täällä viikkoa myöhemmin kuin Euroopassa. Jo kuukausi sitten kaupat täyttyivät kurpitsoista ja kirkkaan oransseista kukista, joita en koskaan ostaisi itselleni. Oransseja kukkia siis, kurpitsat jotenkin kuuluvat asiaan.

Yhdysvalloissa syksy sujuu mukavasti erilaisiin juhliin valmistuen. Halloween, kiitospäivä ja joulu ovat kätevästi kuukauden välein. Amerikkalaiseen tyyliin kaikki menee enemmänkin liioitellen kuin vaatimattomasti hyssytellen. 

Halloween oli viime viikonloppuna. En oikein osaa innostua siitä asiaan kuuluvalla antaumuksella, vaikka täytyy ihailla miten aikuisetkin jaksavat panostaa asuihinsa. Suomalaisesta näkökulmasta halloween muistuttaa vappuriehan ja palmusunnuntain serkkua, joka tykkää naamiaisista. Halloweenasun ei tarvitse olla pelottava, vaan  tekoverellä läträämisen sijaan voi pukeutua myös prinsessaksi tai nallekarhuksi. 

Marraskuun lopulla, kuukausi ennen joulua koko maa hiljenee kiitospäivän viettoon. Työkeskeisessä kulttuurissa kiitospäivä on ainoa pyhä, jolloin käytännössä kaikki saavat pitkän, neljän päivän vapaan. Kiitospäivä on aina torstai, ja perjantai annetaan lähes poikkeuksetta vapaaksi. Vapaapäivä näkyy lentojen hinnoissa, jotka tuplaantuvat normaaliin verrattuna, kun kaikki matkustavat perheensä luokse. Kiitospäivää valmistellaan usein samalla, jollei suuremmalla hartaudella kuin joulua. Ruokaa on liiaksi, ja kokonaisen kalkkunan valmistaminen ja syöminen käy urheilusta. Pitkää viikonloppua ei kuitenkaan tuhlata vain kotona lepäillen, vaan monet heräävät varhain perjantaina "black friday" -tarjousten perässä. 

Amerikkalainen joulu on vielä kokematta. Kun niin moni asia on uutta ja erilaista, kaipaan perinteitä Suomesta. Lahjojen avaaminen aattoiltana pitkän odotuksen jälkeen on ajatuksena jotenkin paljon tunnelmallisempi kuin joulupäivänä liian varhain heräävät lapset, jotka repivät lahjojaan auki ennen kuin vanhemmat ovat edes heränneet. Tuntikausien syyhyttävä odotus lepattavan kynttilän valossa ja takkatulen lämmössä, siihen tiivistyy minun joulutunnelmani.

Syksyn pikkukurpitsat ja värikkäät intiaanimaissit

Pohjoinen erilaisuus

Pohjoismaalaisille on täysin itsestään selvää, että pohjoismaat ja pohjoismaalaiset ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Jokaisella maalla on oma identiteettinsä ja kielensä, ja harva uskaltaisi luokitella koko Pohjolaa yhteen ja samaan lokeroon. Erot ovat pohjoismaalaisille tärkeitä: niitä korostetaan ja niistä vitsaillaan. 

Samalla pieteetillä tulisi kohdata muutkin maantieteelliset alueet. Pohjois-Amerikka on helppo pelkistää tv-sarjojen ja elokuvien luomaan latteaan kuvaan. Erilaisia kiihkoilijoita löytyy toki joka lähtöön, mutta monella eri tapaa tavallisia amerikkalaista sitäkin enemmän. Pohjoismaalaisten tavoin myös amerikkalaiset haluavat tulla kohdatuiksi yksilöinä, joilla omat taustat, tavat ja kulttuurit. Arkkitehtina on hyvä muistaa, että newyorkilainen ja montanalainen haluavat todennäköisesti asunnoiltaan hyvinkin eri asioita. 

Pohjoisamerikkalaisille ja pohjoismaalaista yhdistää halu näyttäytyä ulkopuolisille jollain tapaa erityislaatuisena. Yksipuoliset stereotypiat voi huoletta unohtaa kokonaisista maista ja maantieteellisistä alueista puhuttaessa - ainakin välillä.  

Ensimmäiset syysillat

Illalla avara kahvila isoine ikkunoineen muuttuu korttelin omaksi akvaarioksi. Valoisat ikkunat, joista voi tarkastella toisten ihmisten elämää, ja haaveilla niistä illoista, kun itse istuu kahvilassa ihmisten katseen alla. Muutaman sekunnin ote muiden arjesta näyttää aina täydelliseltä sateiselta kadulta käsin.

Mielikuvissani kahvilassa soi hiljaa vuoden 2011 indie-hitit, eikä puheensorina nouse musiikin yli. Väsynyt ilta, johon kahvilan lämmin syli kaikki tuudittaa. En mene sisälle – tiedän, ettei tässä kaupungissa koskaan ole hiljaista. Unelmieni uninen kahvila on jossain muualla.

Small talk

Viisi vuotta sitten minua ei olisi saanut oma-aloitteisesti jutustelemaan konferenssiesiintyjien kanssa tilaisuuden jälkeen. Vaikka small-talk ei vieläkään ole suosikkipuuhaani, olen oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja avaamaan suuni tarpeen tullen. Vuosien varrella olen huomannut, että niin ne lavatähdetkin ovat vain ihmisiä, ja useimmat vielä sangen mukavia. Mielenkiintoista on myös jutustella muiden yleisössä istuneiden kanssa.

Jutustelutaitojen paranemisesta huolimatta en ole vieläkään keksinyt miten reagoida, kun New Yorkin kaduilla yht'äkkiä kuulee suomen kieltä. Turistit jätän huomioimatta (ellei joku nyt selkeästi ole ihan hukassa). Suu pysyy supussa myös, vaikka kyseessä olisi joku kaupungissa asuva. Joskus tekisi mieli sanoa, että "onpa hauska kuulla suomea pitkästä aikaa". Suomalaiseen tyyliin jätän sen kuitenkin sanomatta. En tiedä yllättyisinkö positiivisesti, vai vahvistuisiko mielikuva tuppisuusuomalaista entisestään.

"I ride, too"

Ensimmäinen kuukausi pyöränomistajuutta takana. Pakko ihmetellä, miksi odotin näin pitkään. Pyörän selästä kaupunki avautuu eri tavalla, ja olen nähnyt aivan uusia seutuja kotikaupungistani. Kaikki ne kadut, joita en koskaan ennen ole voinut nähdä metrolla liikkuessani.

Pyöräilykulttuuri New Yorkissa on vielä lapsen kengissä. Helsingissä olisin hiilenä kaikista pyörätielle pysäköineistä autoista. Täällä olen lähinnä kiitollinen jos jossain on pyörätie. Muutama tielle pysäköity auto menee siinä sivussa. Myös pyöräilijöillä on paljon opittavaa: yksisuuntaista katua väärään suuntaan pyöräileviä näkee päivittäin.

Pyörällä kulkeminen on aina ollut minulle itsestäänselvyys. Jos sää ja aikataulu (ja pukukoodi) suinkin sallivat, hyppään mielelläni pyörän selkään. New Yorkissa pyöräilyyn sekoittuu ylimääräinen ripaus ylpeyttä. Pyöräily ei todellakaan ole se kaikkein turvallisin liikkumismuoto tässä kaupungissa. Jokainen pyöräilijä on vähintään asteen verran uhkarohkea. Autoilukulttuuri on aggressiivinen, eikä tilan antaminen tai toisten huomioiminen kuulu paikallisiin autoilutapoihin. Torven soittaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ilokseni olen havainnut pyöräilijöiden kesken jonkinasteista yhteisöllisyydentunnetta. Vastaantulevat pyöräilijät saattavat katsoa silmiin ja hymyillä, ja jopa niille väärään suuntaan sohaaville satulasankareille annetaan tietä. Ruokakaupassa myyjä huomasi pyöräilykypäräni ja tokaisi: "Be safe out there. I ride, too." Pyöräilijäyhteisö New Yorkissa on ilahduttavan iso ja lämmin. Jotakin ei-niin-tyypillistä New Yorkissa.

Oma lukunsa on puistoissa polkevat maantiekiitäjät. Ilmeisesti kireän trikoopuvun alle ei mahdu pientä annosta kohteliaisuutta.

Happy biker

Pyörätie Williamsburg Bridgellä

Astetta hienompi, pehmustettu pyöräteline

Piece of mind

Välillä elämä muistuttaa vanhoista käänteistä. Keskellä sademetsää tapaan miehen, joka näyttää, liikkuu, puhuu ja elehtii kuin itävaltalaispoika, johon tutustuin vuosia sitten. Mieleen palaa kaikki menneet: kaikki, mitä ei ikinä tapahtunut.

Parasta on kun muistelee menneitä, ja tajuaa miten hyvä on juuri nyt ja tässä.

I do (once again)

Niin, ne häät. Vaikka keskimäärin tykkään järjestää juhlia, niin häiden suunnittelu ei vielä ole erityisemmin innostanut. En ole koskaan haaveillut häistä tai prinsessamekoista. Onneksi näistä juhlista saa tehdä omannäköiset. Ainoa toiveeni häiden suhteen tällä hetkellä on, että vieraat pääsisivät paikalle, juhlat olisivat rennot, eikä kenenkään tarvitse missään vaiheessa stressata päivästä. Tärkein on kuitenkin jo hoidettu - byrokratiapuoli.

Jotain omasta suhtautumisesta häihin ehkä kertoo se, että monelle ystävälle ilmoitin avioliiton solmimisesta vain kuvaviestin muodossa, jälkikäteen. "Paperihommia." Joku on ehkä saanut kakistella kahvia pöytäliinalle, kun töksäytin uutiset takavasemmalta kesken kahvittelun. Välillä unohdan itsekin olevani naimisissa.  

Jos olosuhteet olisivat olleet erilaiset, olisimme varmasti odottaneet hieman pidempään ennen avioitumista. Olisin halunnut perheen ja ystävät paikalle. Toisaalta pieni ja yksinkertainen seremonia juuri sellaisena kuin se oli, oli hyvin paljon meidän näköinen. Yksinkertainen ja aito, ilman turhia krumeluureja keskittyen siihen tärkeimpään. 

Me molemmat halusimme kuitenkin ehdottomasti järjestää kunnon juhlat lähimmäisillemme. Koska perheemme ja ystävämme ovat lahjakkaasti sijoittuneet ympäri maailman, häät ovat mitä parhain (teko)syy saada kaikki tärkeimmät ihmiset saman katon alle. Sitä on todellakin odotettu.

Tekemättömyyden sietämätön keveys

Ensimmäistä kertaa vuosiin olen saattanut unohtaa viikonpäivät. Olen nauttinut siitä suunnattomasti. Vaikka ystävät, mies ja matkat ovat suosikkiasioitani, tämä ensimmäinen iltapäivä aivan yksin tuntuu käsittämättömän hyvältä. Voidessani tehdä mitä vain, haluan usein olla tekemättä yhtään mitään. 

Iltapäivä kuluikin leppoisasti peratessa kuvasatoa menneiltä viikoilta. Kahden viikon ajan pääsin leikkimään turistia kotikaupungissani. Fiia kierrätti meitä ympäri kaupunkia sään ollessa erinomaisen suotuisa. 

Brooklyn Bridge

Uutta kaupunkia

One World Trade Center

Cloisters Museum

Highline

Ääniperformanssi

Jacob Riis Park

Brooklyn Botanical Garden

Pyöräilyä Central Parkissa

Turistit 

Super Blood Moon kattofiilistelyä

Staten Island Ferry

Kesä taittuu täälläkin nopeasti syksyksi. Hikisten helteiden jälkeen kaivan kuitenkin riemulla viltin ja villasukat kaapista, keitän teetä ja käperryn sohvan nurkkaan kuuntelemaan ulkona ropisevaa sadetta. Viileä ilma saa kaupungin jälleen tuoksumaan raikkaalta monen tunkkaisen kuukauden jälkeen. 

Vuosipäivä

Tasan vuosi sitten saavuin New Yorkiin kahden matkalaukun kanssa. En muista kuka minut saattoi Helsingissä lentokentälle, enkä sitä kuinka iso pala kurkussa kävelin turvatarkastuksen porttien läpi. Muistan kevyesti viilenneen syysilman Helsingissä, ja hikisen helteen New Yorkissa. Elämäni ensimmäisen uber-ajelun jälkeen saavuin Crown Heightsiin, Brooklyniin, tähän viisikerroksiseen taloon, jota nykyään kutsun kodikseni.

Ensimmäiset päivät olin enemmän tai vähemmän hukassa kahlatessani maahanmuuttobyrokratiaa läpi - sosiaaliturvatunnus, maassaoloilmoitus, muuttoilmoitus, kymmenet allekirjoitettavat paperit uutta työpaikkaa varten alkaen taustatiedoista aina salassapitosopimuksiin. Kotoisalta tuntui vain Ikeassa, josta löytyi elämän välttämättömyyksiä: kirjahylly, tv-taso, lipasto ja lakkahilloa.

Ennen kuin olin edes puoliksi toipunut muuttoshokistani, aloitin työt paikallisessa arkkitehtuurikorporaatiossa. Fulton Streetin metroaseman lukuisat uloskäynnit sekoittivat päätäni, enkä yhtään tiennyt mihin suuntaan minun tulisi kääntyä milloinkin. Kevyestä paniikista huolimatta hykertelin innoissani. Olen oikeasti töissä New Yorkissa! Mikään ei olisi voinut valmistaa minua niihin työpäiviin. Ne olivat pitkiä, raskaita ja usein puuduttavia. Työkaverit olivat mukavia, mutta kukaan ei ikinä pyytänyt minua lounaalle. Iltaisin ei koskaan lähdetty yhdessä oluelle, sillä kukaan ei koskaan lähtenyt töistä kotiin ennen seitsemää. Joka päivä kuulin uusia sanoja, ja aika harvoin olin kovin perillä siitä, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä, ja mitkä asiat olivat oikeasti tärkeitä. Vaikka kuvailisin montaa asiaa hyvin eri tavalla tänään, yksi asia ei ole muuttunut: joka päivä näen toimistossa työntekijän jota en ole nähnyt koskaan aiemmin.

Vuodessa olen oppinut ymmärtämään ainakin osittain hierarkiakoneiston rattaita, olen saanut työskennellä lahjakkaiden ja kunnianhimoisten ihmisten kanssa enemmän ja vähemmän kunnianhimoisen projektien parissa. Vaikka oviluettelon tekeminen ei tuskin koskaan ole herättänyt kenessäkään suuria intohimoja, aika töissä on useimmiten rientänyt nopeasti. Viimeisen puolen vuoden aikana olen oppinut pitämään kovasti monesta hahmosta työpaikalla. Yksinäiset lounastauot ovat vaihtuneet iloiseen rupatteluun ja lukuisiin jaettuihin iloihin ja suruihin työkavereiden kanssa. Kuivaa toimistohuumoria tulee varmasti ikävä. Niin kornilta kuin tämä ikinä kuulostaakin, on työpaikan sekava klaani ollut kuluneen vuoden aikana minun toinen (tai kolmas) perheeni. Myöhäisiä iltoja minun ei tule ikävä, mutta pientä sosiaalista kuplaani vielä sitäkin enemmän.

Are you proposing?

Reilun vuoden jatkunut kosintavitsailu muuttui todeksi, kun mies polvistui eteeni ja pyysi viettämään loppuelämän kanssaan. Molemminpuolisen tunnemylläkän keskellä emme vieläkään ole aivan varmoja, mikä vastaukseni kosintaan oli - mies väittää että sanoin "okay", mutta oman tulkintani mukaan vastaus oli "of course". Onneksi myöntävä vastaus ei sentään jäänyt kummallekaan epäselväksi.

Tämä morsian ei kauaa seuraavia askeleita pähkäillyt, vaan järkinaisina "mitä nopeammin sen paremmin" päätimme marssia maistraattiin vain kolmen viikon kihlauksen jälkeen. Viisumipapereiden kanssa mennee useampi kuukausi, joten hoidimme ensimmäisen byrokraattisen askeleen pois alta nopeasti. 

Yhden todistajan läsnäollessa sanoimme toisillemme "tahdon"New Yorkin City Hallilla. Pienimuotoisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tilanne oli kovin liikuttava, ja kyynelehdimme molemmat lähes koko kahden minuutin toimituksen ajan. Onnesta, totta kai. 

En osannut arvata kuinka hyvältä tuntuukaan suunnitella tulevaisuutta yhdessä.

Day 325

325 päivää New Yorkissa. Kaupungin sykkeessä ei aina ehdi istua alas ja nauttia kaupungista sen ansaitsemissa määrin. Kaikesta ihmispaljoudesta huolimatta olen oppinut pitämään tämän kaupungin monista kasvoista ja kyvystä vastata mitä moninaisimpiin mielitekoihin. 

Viime viikot ovat täyttyneet kyselyistä tulevaisuudensuunnitelmieni suhteen. Jostain syystä parisuhteeni seuraavat käänteet tuntuvat kiinnostavan turhan  monia, aivan kuin kyse olisi jostain saippuaoopperasta. Olen lopen kyllästynyt tilittämään vaihtoehtoja puolitutuille ja -tuntemattomille. Kaikki vaihtoehdot ovat oikeastaan aika pelottavia ja suuria, eikä niiden pohtiminen ole ollut suosikkipuuhaani. Toivon, että asiat vain järjestyisivät itsekseen, vaikka tiedän, ettei kaikkea voi jättää sattuman varaan.

Kesä valuu käsistä aivan liian nopeaan. Vatsanpohjassa möyrii, kun tajusin että kohta jäljellä olevia työpäiviä on alle kuukausi. 

Home sweet home

Monen kuukauden jahkailun ja erilaisten blogialustojen kokeilun jälkeen tuntuu paluu bloggeriin niin virkistävältä. Tätä on ollut ikävä. Kuukausien kuluessa on ollut mukava huomata kuinka olen lopulta kotiutunut tähän ihmeelliseen kaupunkiin. Suhde on edelleen ristiriitainen - jokaista iloista yllätystä kohden löytyy yksi ikävä puoli.

Olen löytänyt kavereita ja oppinut lörpöttelemään tyhjänpäiväisiä puolituttujen kera. Minulla on kuntosalijäsenyys ja lauantainen aamurutiini, joka saa itseni ylpeäksi. Aamukymmenneen mennessä olen käynyt jumpassa, ruokakaupassa ja ostanut leikkokukkia olohuoneen koristeeksi. Lauantai-iltojen suhteen on vielä kuitenkin petraamista. Tämä lauantai on kuluut siivoillen ja pyykkäillen. Ulkona sataa kaatamalla, ja olen tyytyväisenä vain kuunnellut sateen ropinaa sohvalla istuen. Yhdeksän kuukauden aikana olen jopa oppinut tykkäämään tästä isosta, hieman kömpelöstä sohvasta, joka valtaa koko olohuoneen. Ruokapöytää kaipaan edelleen, vaikka en oikestaan tiedä missä välissä ehtisin laittamaan ruokaa. 

Töissä on vaihtunut väki rankalla kädellä, enkä tiedä mitä muutos tuo tullessaan. Oma kelloni tikittää kuitenkin kohti loppua. Onko jo pakko miettiä, mitä haluan kolmen kuukauden kuluttua?