Harmaa arki

Ensimmäiset kolme kuukautta ovat melkein takanapäin. Kahlaan läpi työpäiviä ja toivon, että viikonloppuna olisi vapaata. Iltaisin väsyttää niin paljon ettei jaksaisi tehdä mitään. Arki on aika karu. Koska vapaa-aikaa ei juurikaan ole, uusia tuttavuuksia on vain muutama. En tiedä miten tässä kaupungissa saisi uusia ystäviä. Ihmisiä on liikaa, ja harvalle jää aikaa olla ystävällinen, kun kaikki yrittävät vain päästä jonnekin - edes metrossa ei ole tilaa kaikille. Mistä täältä löytäisi oman paikkansa? 

Vain muutos on pysyvää

Paljon ehtii muuttua muutamassa kuukaudessa. Ehtii muuttaa, valmistua ja valmistautua muuttamaan uudelleen. Seuraava etappi Ameriikka, ehkä jo muutaman viikon kuluttua. Asunnonmetsästys on aiheuttanut paljon draamaa ja murhetta. Toivottavasti saamme haluamamme asunnon. Odottelen viisumia ja yritän totuttautua ajatukseen uudesta työstä, kodista ja kaupungista. Seikkailu odottaa!

Itku pitkästä ilosta

Viimeisinä päivinä tuuli tuntuu erilaiselta. Lähestyvä kevät lämmittää ilmaa, mutta mieltä kylmää pelkkä ajatuskin: taas niin monta päivää eri puolilla maailmaa. Juuri kun ehti melkein tottua uuteen päivärytmiin ja  siihen, että voi tehdä yhdessä jotain, ihan sama mitä. Kaksin kaikki on hauskempaa. Takaisin kotiin, mitä ikinä se tarkoittaakin.

Sormet ristissä jännittämään, että loppukevät jotenkin loksahtaisi kohdilleen. Toivon, että toukokuussa olisi paljon hyviä uutisia.

Maailman toiselle puolen?

Maantieteellisestä sijainnista on käyty monen monta keskustelua ja kädenvääntöä. Tiedän, että minun olisi järkevintä lähteä, mutta jääminen olisi niin paljon helpompaa. Minulla on täällä perhe ja ystävät, työpaikka, tukiverkostot ja sosiaaliturva, jotka varmistavat että asiat ovat jatkossakin hyvin. Jos lähden, menetän mukavan elämän Suomessa. Sen tilalle saisin uusia haasteita ja mahdollisuuden olla vihdoinkin yhdessä miehen kanssa. Inhottava myöntää, mutta puntarissa asiat menevät aikalailla tasan.

Tiedän, että sieltä kaukaa pääsee aina takaisin kotiin. Mutta pärjäänkö niin kauan niin kaukana kaikesta? Täällä ollessa ikävöin Amerikan ihmettä, siellä puolestaan kaipaan läheisiäni. Voisipa jotenkin saada kaiken.

Toivoisin, että tuo toinen edes ymmärtäisi ettei lähteminen ole ollenkaan helppoa.

Perhe on paras

Takaisin äidin nurkkiin muuttaminen oli henkisesti iso kynnys, vaikka kovasti painotin itselleni, että kyseessä on väliaikainen ratkaisu. Heti kun diplomityö on valmis, etsin itselleni uuden sijainnin. Olen silti viihtynyt lapsuudenkodissani - juttuseuraa ja ruokaa löytyy kaapista, ja diplomityön valmistuminen on kaikkien yhteisenä tavoitteena. Toivon, etten joudu täyttämään kyselyjä asumismuodosta - "mutsin luona" ei ole usein vaihtoehtona, enkä siitä hirveästi halua huudellakaan.

Kotikotona asumisessa on hyvätkin puolensa. Mikään ei tee iloisemmaksi kuin äiti, joka välttämättä haluaisi tuoda sunnuntai-uurastajalle ruokaa yliopistolle. Ihana äiti.

Uusia ulottuvuuksia

Minulta meni pari vuotta totutella ajatukseen, että samanikäiset ystäväni haluavat mennä kihloihin. Nyt kun kaksi hyvää ystävääni syksyllä kihlautuivat, osasin olla aidosti iloinen heidän puolestaan. Pieni järkytys oli kuitenkin, kun toinen ilmoitti häiden olevan jo tulevana kesänä.

En tiedä mistä syystä järkytyin, eikä järkytys ollut mitenkään negatiivinen asia. Pieni järkytys ei johtunut siitä, että kyseinen ajatus ei olisi juolahtanut omaan mieleeni aiemmin, päinvastoin. Voin myöntää, että naimisiinmeno on vilahtanut minun ja Atlantin takaisen asukin keskusteluissa jo vuoden ajan, ihan käytännön syiden takia. Muuta syytä en silti ollut osannut ajatellakaan.

Olemme ystävieni kanssa ottaneet askeleita samoihin aikoihin. Hakeneet yhdessä lukioon, korkeakouluihin ja työpaikkoihin, alkaneet seurustella, eronneet, käsitelleet suruja ja iloja. En ollut tajunnut, että toisten elämät voivat olla sen pari askelta omaani edellä. Pari päivää sulattelin ajatusta, että vaikka ystäväni menevät naimisiin, se ei tarkoita että minun tarvitsisi murehtia asiasta vielä.

Eilen sain lisää totuttelemisen aihetta, kun kuulin yhden ystäväni olevan raskaana. Olin kuvitellut, että asiaa ei tarvitsisi miettiä kuin vasta ehkä vuoden päästä - kukaan kun ei tosiaan ole naimisissakaan, tai muuten antanut viitteitä aiheen ajankohtaisuudesta. Nyt pitää vaan yrittää totutella uuteen ajatukseen siitä, että elämä ystäväpiirissä tulee pikkuhiljaa muuttumaan. Kohta varmaan keskustelemme lapsenlapsista. Apua. Milloin meistä tuli aikuisia?

Valintoja

Apua. Se on ensimmäinen ajatus aamuisin kun herään. Liian vähän aikaa tehdä kaikki se mikä pitäisi. Ei auta kuin tehdä. Toivoa, että aikaa on tarpeeksi.

En haluaisi tuottaa pettymystä kenellekään. Tällä hetkellä tuntuu että niin monet odottavat minulta jotain. Ystävät, työt, perhe. Kaikki odottavat eri asioita, enkä tiedä, ketä minun pitäisi miellyttää. Itseäni, tietysti. Mutta sekään ei ole helppoa. En tiedä, voinko saavuttaa kaiken haluamani. Ehkä pitää alentaa vaatimustasoa hetkeksi, ja miettiä, mikä on kaikkein tärkeintä. Diplomityön loppusilaus, vai harjoittelupaikka kesäksi?