Yksi vaikeimpia asioita valtameren taakse muuttaessa on ehdottomasti ollut uusiin ihmisiin tutustuminen. Pinnallisia kontakteja on helppo luoda, mutta kenet hälyttäisi teekupposen ääreen kun on paha mieli? En vieläkään tiedä.
Loputtomilta tuntuneiden kuukausien jälkeen sain ensimmäiset uudet kaverini paikallisten suomalaisten joukosta. En muistanut, miten hauskaa on kun joku pyytää ulos kahville. Töissä oli kuitenkin yksinäistä, vaikka toimisto oli nuoria väärällään. Maaliskuussa sain viereeni ikäiseni arkkitehdin, jonka kanssa meillä synkkasi alusta alkaen erittäin hyvin. Juttua riitti, kävimme lounaalla ja pian teimme asioita yhdessä töiden jälkeen ja viikonloppuisinkin. Kevään mittaan tutustuin myös muihin työkavereihini paremmin, ja pian meitä olikin jo lähemmäs kymmenen hengen porukka viettämässä lounastunteja ja pitkiä iltoja yhdessä.
En vieläkään tiedä mitä tapahtui kesän lopulla, mutta ystävyys vierustoverini muuttui. Työkaveri ei enää lähtenyt lounaalle, koskaan ei ollut aikaa viikonloppuisin, ja minä väsyin yrittämään. Sillä tiellä ollaan edelleen. Muiden työkavereiden kanssa olen käynyt edelleen lounaalla töiden loppumisesta huolimatta, mutta tällä yhdellä ei koskaan ole aikaa. Monta kertaa olen kysynyt mistä kiikastaa, mutta kuulemma ei mistään. Olo on pettynyt, sillä luulin saaneeni ensimmäisen sydänystäväni tältä mantereelta. Luotin häneen, vaikka hän eräänä päivinä kertoikin minulle "olevansa tosi outo". Ehkä otan seuraavalla kerralla nuo sanat todesta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti