Vuosien myötä vaikeista asioista tulee aina vain monimutkaisempia. Pienistä tunteista muotoutuu epämääräinen möykky, jota kasvattaa siihen punoutuneen elämälangan pituus.
Mikä alkoi puolen vuoden väliaikaisena seikkailuna, on nyt muuttunut kodiksi ja arjeksi. En ole asunut missään näin kauaa aikuisena. Salakavalasti moniin New Yorkin paikkoihin on nivoutunut muistoja, rakkaita ja kipeitä. Uutuudenviehätys ja vieraus on väistynyt; tämä kaikki tuntuu jollain tapaa omalta. Pidän siitä, että täällä voi elää haluamansa näköistä elämää, jonka paineet syntyvät lähinnä omista odotuksista - ketään muuta ei kiinnosta.
Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin tehdä niitä aikuisten ihmisten päätöksiä, kun realiteetit osoittaa että elämä suurkaupungissa vaatii loppumatonta taistelumielialaa. Juuri nyt haluaisin vain höllätä puolustusta, olla rauhassa haavoittuva. Haluaisin jälleen tuntea huolettomuutta, jonka olemassaolosta olisin autuaan tietämätön, ellen olisi varttunut Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Ahdistusta on lisännyt koronan keskellä tieto kaikista omista ja muiden elämien riippuvaisuuksista. Koko elämä on sidoksissa työpaikkaan. Rahat, terveydenhuolto, ja sitä kautta kaikki muu. Suhdanteiden heilahdellessa toivoo vain, että projektit jatkuvat seuraavaan vuoteen, että tämä kaikki pysyisi jotenkuten pinnalla. Toistaiseksi kaikki kelluu uutisten värittämässä poikkeustila-aallokossa.
Matkailurajoitusten puitteissa liikun ajatuksissani paljon kahden kotimaan väliä. Olen aina jossain suhteessa riittämätön ja tyytymätön. Seitsemän kuukautta kotona samanlaisten päivien loppumattomassa virrassa kirkastaa ainakin sen, mikä on tärkeää.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti