"I ride, too"

Ensimmäinen kuukausi pyöränomistajuutta takana. Pakko ihmetellä, miksi odotin näin pitkään. Pyörän selästä kaupunki avautuu eri tavalla, ja olen nähnyt aivan uusia seutuja kotikaupungistani. Kaikki ne kadut, joita en koskaan ennen ole voinut nähdä metrolla liikkuessani.

Pyöräilykulttuuri New Yorkissa on vielä lapsen kengissä. Helsingissä olisin hiilenä kaikista pyörätielle pysäköineistä autoista. Täällä olen lähinnä kiitollinen jos jossain on pyörätie. Muutama tielle pysäköity auto menee siinä sivussa. Myös pyöräilijöillä on paljon opittavaa: yksisuuntaista katua väärään suuntaan pyöräileviä näkee päivittäin.

Pyörällä kulkeminen on aina ollut minulle itsestäänselvyys. Jos sää ja aikataulu (ja pukukoodi) suinkin sallivat, hyppään mielelläni pyörän selkään. New Yorkissa pyöräilyyn sekoittuu ylimääräinen ripaus ylpeyttä. Pyöräily ei todellakaan ole se kaikkein turvallisin liikkumismuoto tässä kaupungissa. Jokainen pyöräilijä on vähintään asteen verran uhkarohkea. Autoilukulttuuri on aggressiivinen, eikä tilan antaminen tai toisten huomioiminen kuulu paikallisiin autoilutapoihin. Torven soittaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Ilokseni olen havainnut pyöräilijöiden kesken jonkinasteista yhteisöllisyydentunnetta. Vastaantulevat pyöräilijät saattavat katsoa silmiin ja hymyillä, ja jopa niille väärään suuntaan sohaaville satulasankareille annetaan tietä. Ruokakaupassa myyjä huomasi pyöräilykypäräni ja tokaisi: "Be safe out there. I ride, too." Pyöräilijäyhteisö New Yorkissa on ilahduttavan iso ja lämmin. Jotakin ei-niin-tyypillistä New Yorkissa.

Oma lukunsa on puistoissa polkevat maantiekiitäjät. Ilmeisesti kireän trikoopuvun alle ei mahdu pientä annosta kohteliaisuutta.

Happy biker

Pyörätie Williamsburg Bridgellä

Astetta hienompi, pehmustettu pyöräteline