Small talk

Viisi vuotta sitten minua ei olisi saanut oma-aloitteisesti jutustelemaan konferenssiesiintyjien kanssa tilaisuuden jälkeen. Vaikka small-talk ei vieläkään ole suosikkipuuhaani, olen oppinut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja avaamaan suuni tarpeen tullen. Vuosien varrella olen huomannut, että niin ne lavatähdetkin ovat vain ihmisiä, ja useimmat vielä sangen mukavia. Mielenkiintoista on myös jutustella muiden yleisössä istuneiden kanssa.

Jutustelutaitojen paranemisesta huolimatta en ole vieläkään keksinyt miten reagoida, kun New Yorkin kaduilla yht'äkkiä kuulee suomen kieltä. Turistit jätän huomioimatta (ellei joku nyt selkeästi ole ihan hukassa). Suu pysyy supussa myös, vaikka kyseessä olisi joku kaupungissa asuva. Joskus tekisi mieli sanoa, että "onpa hauska kuulla suomea pitkästä aikaa". Suomalaiseen tyyliin jätän sen kuitenkin sanomatta. En tiedä yllättyisinkö positiivisesti, vai vahvistuisiko mielikuva tuppisuusuomalaista entisestään.